Rajarikkomuksia

Kaikkia rajojamme ei ylitetä teoilla. Joskus ne ylitetään sanoilla, jotka saavat meidät epäilemään oikeuttamme omaan kokemukseemme.

Psykologiset rajat ovat yksi minuuden rakentumisen keskeisistä edellytyksistä. Ne auttavat meitä erottamaan, mikä kuuluu minulle ja mikä toiselle. Missä minun vastuuni päättyy ja toisen alkaa. Mitä minä tunnen, mitä toinen tuntee ja miten nämä kaksi kokemusta voivat olla samanaikaisesti olemassa ilman, että kumpikaan mitätöi toista.

Psykoanalyyttisessä teoriaperinteessä itsen ja toisen välisten rajojen selkeytymistä pidetään olennaisena osana persoonallisuuden kehitystä.

Ilman riittävän selkeitä rajoja ihmisen voi olla vaikea erottaa omia tunteitaan muiden tunteista, omaa tahtoaan toisten odotuksista tai omaa vastuutaan muiden vastuusta.

Rajat eivät kuitenkaan tarkoita eristäytymistä. Psykologisesti terveet rajat ovat joustavia: ne mahdollistavat läheisyyden, vaikuttumisen ja vastavuoroisuuden ilman, että ihminen kadottaa kokemuksen omasta erillisyydestään.

Kun sanat ylittävät psykologisen rajan

Omaa minuutta ilmaistaan esimerkiksi seuraavilla lauseilla:

• Minä haluan.

• Minä ajattelen.

• Minusta tuntuu.

• Minulle tämä on tärkeää.

Näiden lauseiden käyttäminen edellyttää kykyä tunnistaa oma sisäinen kokemus ja antaa sille merkitys.

Rajarikkomus voi tapahtua silloin, kun toinen ihminen pyrkii mitätöimään, häpäisemään tai määrittelemään tämän kokemuksen toisen puolesta.

Kaikki erimielisyydet eivät tietenkään ole rajarikkomuksia. Ratkaisevaa on vuorovaikutuksen tarkoitus, toistuvuus, valtasuhteet ja se, kunnioitetaanko toisen oikeutta omaan kokemukseensa.

Tarkastellaan kahdeksaa tapaa, joilla psykologisia rajojamme voidaan horjuttaa.

1. Sinä-sanan käyttäminen aseena

”Sinä ajattelet vain omia tarpeitasi.”

”Sinä et koskaan suunnittele mitään etukäteen.”

”Sinä et näköjään ole opiskellut johtamista.”

Tällaisissa ilmaisuissa yksittäisestä käyttäytymisestä tehdään helposti koko ihmistä koskeva määritelmä.

Erityisesti sanat aina, koskaan ja vain muuttavat tilanteeseen liittyvän havainnon yleistäväksi tulkinnaksi persoonasta.

Kognitiivisen psykologian näkökulmasta kyse voi olla esimerkiksi yleistämisestä ja leimaamisesta.

Vuorovaikutuksen kannalta ongelmallista on se, että keskustelun kohde vaihtuu. Emme enää tarkastele, mitä tapahtui, vaan millainen ihminen toinen väitetysti on.

2. Ihmisen arvon kyseenalaistaminen

”Kuka sinä luulet olevasi?”

Tämä on lyhyt mutta psykologisesti voimakas lause.

Se ei esitä perusteltua vastaväitettä toisen näkemykselle, vaan voi asettaa kyseenalaiseksi hänen oikeutensa esittää näkemyksiä ylipäätään.

Lauseeseen sisältyy usein hierarkkinen viesti: sinun asemasi, osaamisesi tai arvosi ei oikeuta sinua puhumaan näin.

Erityisen merkityksellistä tämä on suhteissa, joissa toisella osapuolella on enemmän valtaa tai joissa hyväksynnän menettäminen tuntuu uhkaavalta.

3. Vähättely ja kokemuksen mitätöinti

”Kun pääset minun ikääni, ymmärrät.”

”Kun olet tehnyt tätä yhtä kauan kuin minä, voit sanoa mielipiteesi.”

Kokemus ja asiantuntemus voivat luonnollisesti tuoda arvokasta ymmärrystä.

Ongelma syntyy silloin, kun niitä käytetään perusteena toisen kokemuksen tai ajattelun automaattiselle mitätöinnille.

Tällainen vuorovaikutus voi vahvistaa uskomusta, ettei oma havainto ole arvokas ennen kuin joku toinen hyväksyy sen.

Ihminen saattaa vähitellen alkaa hakea ulkopuolista vahvistusta myös sellaisiin kokemuksiin, joiden tunnistamiseen hänellä olisi itsellään riittävät edellytykset.

4. Epävarmuuden kylväminen omiin tunteisiin ja mielipiteisiin

”Oletko ihan varma, että pidät hänestä?”

”Oletko ihan varma, että haluat tehdä näin?”

Nämä kysymykset eivät itsessään ole haitallisia. Hyvä kysymys voi auttaa ihmistä tutkimaan omia motiivejaan.

Mutta jos niitä käytetään toistuvasti toisen sisäisen kokemuksen horjuttamiseen, niiden vaikutus voi olla aivan toinen.

Ihminen saattaa alkaa epäillä tunteitaan, valintojaan ja arviointikykyään.

Tässä on tärkeää erottaa toisistaan reflektion tukeminen ja toisen kokemuksen järjestelmällinen kyseenalaistaminen.

Ensimmäinen lisää psykologista toimijuutta. Jälkimmäinen voi heikentää sitä.

5. Oikeuden kieltäminen omaan kokemukseen

”Sinä et yksinkertaisesti voi olla tuota mieltä!”

Tämä on kiinnostava esimerkki siitä, miten toisen psykologista erillisyyttä voidaan loukata.

Ihmisillä on oikeus olla eri mieltä, mutta kukaan ei voi päättää toisen puolesta, mitä tämä todella ajattelee tai tuntee.

Voimme kyseenalaistaa väitteen paikkansapitävyyden, mutta emme voi kumota toisen subjektiivisen kokemuksen olemassaoloa vain siksi, että se poikkeaa omastamme.

Toisen kokemus ei ole automaattisesti tosiasia ympäröivästä maailmasta, mutta se on tosiasia hänen kokemuksestaan.

Tämän eron ymmärtäminen on keskeinen osa psykologisesti kypsää vuorovaikutusta.

6. Häpeän ja moraalisen paineen käyttäminen

”Menetkö ulos tuossa asussa?”

”Kukaan lapsiaan todella rakastava ihminen ei kannata lastentarhoja.”

”Fiksut ihmiset eivät tee noin.”

Näissä ilmaisuissa yksittäinen valinta sidotaan ihmisen moraaliseen arvoon, älykkyyteen tai kelvollisuuteen.

Viesti ei ole enää pelkästään, että olen eri mieltä kanssasi.

Viesti voi olla, että valintasi tekee sinusta huonon, tyhmän tai moraalisesti epäilyttävän ihmisen.

Häpeä eroaa syyllisyydestä siinä, että syyllisyys kohdistuu tyypillisesti tekoon, kun taas häpeä koskettaa laajemmin kokemusta omasta itsestä.

Siksi häpäisevä vuorovaikutus voi olla erityisen voimakas tapa vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen.

7. Kohtuuttomien odotusten asettaminen

”Eikö sinun terapeutin koulutuksen saaneena pitäisi ymmärtää tämä tilanne?”

Samanlaista puhetta kuulee monissa ihmissuhteissa.

”Sinunhan pitäisi ammattilaisena tietää paremmin.”

”Jos todella välittäisit, ymmärtäisit ilman selittämistä.”

Tällaisissa lauseissa ihmisen osaamista, roolia tai välittämistä käytetään perusteena vaatimukselle, joka ei välttämättä ole kohtuullinen.

Erityisen hankalaksi tilanne muuttuu, jos ihmiselle syntyy kokemus, ettei hänellä ole oikeutta keskeneräisyyteen, erehtymiseen tai omiin tarpeisiin.

Osaaminen ei poista ihmisyyttä. Empatia ei tarkoita rajattomuutta.

8. Häpeää aiheuttavat lauseet

”En voi uskoa, että sinä teit sen.”

”Kuinka kestät itseäsi, kun olet tuollainen?”

Näissä lauseissa huomio kohdistuu helposti tekojen sijaan ihmisen kelvollisuuteen.

Käyttäytymisestä voidaan ja joskus pitääkin antaa kriittistä palautetta. Mutta rakentava vastuun käsittely ei edellytä toisen ihmisarvon horjuttamista.

Häpeä voi saada ihmisen puolustautumaan, vetäytymään tai mukautumaan, vaikka ulospäin näyttäisi siltä, että hän ottaa palautteen vastaan.

Siksi on tärkeää erottaa toisistaan vastuun herättäminen ja häpeän tuottaminen.

Kun rajattomuudesta tulee tapa olla suhteessa muihin

Psykologisesti tärkeää ei lopulta ole vain se, millaisia rajarikkomuksia ihminen kohtaa.

Yhtä tärkeää on se, mitä hän on oppinut tekemään niiden seurauksena.

Jos omia tunteita on toistuvasti kyseenalaistettu, ihminen voi oppia epäilemään niitä itsekin.

Jos eri mieltä olemisesta on seurannut häpeää, hän voi alkaa vältellä ristiriitoja.

Jos toisen suuttumus on merkinnyt turvattomuutta, hän voi oppia kantamaan vastuuta myös muiden tunnetiloista.

Tällöin rajattomuus ei välttämättä tunnu rajattomuudelta.

Se voi tuntua huomaavaisuudelta, vastuullisuudelta, joustavuudelta tai hyvältä ihmisenä olemiselta.

Ja juuri siksi sen tunnistaminen voi olla vaikeaa.

Ihminen saattaa kutsua luonteenpiirteekseen jotakin, mikä on alun perin kehittynyt keinoksi säilyttää hyväksyntä ja turvallisuus.

Kenen tunteet kuuluvat kenelle?

Rajojen selkeytymiseen liittyy olennaisesti vastuun erottaminen.

Toisen ihmisen käyttäytyminen voi herättää meissä voimakkaita tunteita. Silti meidän on tärkeää erottaa, mikä on toisen vastuu ja mikä meidän.

Jos esimerkiksi sanon toiselle jotakin loukkaavaa, olen vastuussa sanoistani ja niiden vaikutusten käsittelemisestä.

Mutta en voi hallita hänen kaikkia tunteitaan.

Vastaavasti toinen ihminen voi pettyä rajaani ilman, että rajani olisi väärä.

Tämä on yksi psykologisen erillisyyden tärkeimmistä oivalluksista.

Voin ottaa sinun tunteesi vakavasti ottamatta niitä omikseni.

Voin rakastaa sinua olematta vastuussa kaikesta, mitä tunnet.

Voin ymmärtää sinua olematta samaa mieltä.

Voin olla läheinen menettämättä itseäni.

Rajojen tarkoitus ei ole rakentaa muureja

Myös liian tiukat rajat voivat vaikeuttaa elämää.

Joskus ihminen suojaa itseään niin voimakkaasti, ettei päästä muita lähelleen. Hän saattaa kokea riippuvuuden uhkana, tarvitsevuuden heikkoutena tai läheisyyden kontrollin menettämisenä.

Silloin rajat eivät enää ensisijaisesti mahdollista yhteyttä, vaan estävät sitä.

Terve psykologinen erillisyys tarkoittaa kykyä olla sekä itsenäinen että yhteydessä muihin.

Se on kykyä tunnistaa omat tunteet ja samalla huomioida toisten tunteet.

Kykyä ottaa vaikutteita ilman, että menettää oman harkintakykynsä.

Kykyä kantaa vastuuta ilman, että alkaa kantaa kaikkea.

Kykyä sanoa ei ja myös kyllä silloin, kun todella tarkoittaa sitä.

Mistä omien rajojen tunnistamisen voi aloittaa?

Rajojen selkeyttäminen alkaa usein yksinkertaisista mutta yllättävän vaikeista kysymyksistä.

• Mitä minä ajattelen tästä?

• Mitä minä tunnen?

• Mitä minä haluan?

• Mikä minulle on tärkeää?

• Mistä minä olen vastuussa?

• Mitä pelkään tapahtuvan, jos toinen on eri mieltä kanssani?

Näiden kysymysten tarkoitus ei ole opettaa meitä ajattelemaan vain itseämme.

Niiden tarkoitus on auttaa meitä tunnistamaan oma kokemuksemme, jotta voimme osallistua ihmissuhteisiin tietoisemmin ja tasavertaisemmin.

Sillä ihmissuhteessa ei ole todellista vastavuoroisuutta, jos vain toisen tarpeet, tunteet ja näkemykset saavat olla olemassa.

Rajojen tarkoitus ei ole estää muita tulemasta lähelle. Niiden tarkoitus on mahdollistaa läheisyys, jossa kummankaan ei tarvitse lakata olemasta oma itsensä.

Ja ehkä juuri tästä rajojen opettelussa on lopulta kysymys:

Ei siitä, kuinka tehokkaasti opimme puolustautumaan muita vastaan.

Vaan siitä, kuinka hyvin opimme tunnistamaan itsemme myös silloin, kun olemme suhteessa muihin.

Reetta Karvonen

Ymmärrä itseäsi, muuta elämäsi.