Miksi lepo tuntuu vaikealta? Hermosto, suru ja vanhat selviytymiskeinot

 "Elämä jatkuvassa kiireen tunteessa opettaa hermostolle, että lepo on vaarallista."

Kun luin tämän ajatuksen, jäin pitkäksi aikaa sen äärelle.

Terapeuttina olen huomannut, että monet ihmiset eivät pelkää lepoa tietoisesti.

He kaipaavat sitä.

He haaveilevat siitä.

He varaavat lomia sitä varten.

Mutta kun lepo lopulta saapuu, jotakin erikoista tapahtuu.

Hermosto ei rentoudu.

Mieli alkaa etsiä tekemistä.

Puhelin löytyy kädestä.

Syntyy tarve ratkaista ongelmia.

Siivota.

Suunnitella.

Optimoida.

Kehittää itseä.

Tai huolehtia jostakin.

Ikään kuin paikallaan pysähtyminen olisi vaarallista. Ja joskus se on ollutkin.

Vahvuuskuori – kun pärjäämisestä tulee selviytymiskeino

Monet meistä ovat rakentaneet vuosien aikana vahvuuskuoren.

Kuoren, joka näyttää ulospäin pärjäämiseltä.

Toimeliaisuudelta.

Vastuullisuudelta.

Jaksamiselta.

Muiden auttamiselta.

Itsensä ylittämiseltä.

Se on usein saanut paljon kiitosta.

"Oletpa vahva."

"Oletpa sitkeä."

"Sinähän selviät mistä vain."

Mutta harvemmin kysytään:

Mitä vahvuus suojaa?

Koska jokainen suojus syntyy syystä.

Suru, joka ei saanut tulla näkyväksi

Vastaanotolla olen usein huomannut, että vahvuuden alta löytyy jotakin hyvin pehmeää.

Surua.

Pettymystä.

Yksinäisyyttä.

Kaipausta.

Ikävää.

Tunnetta siitä, ettei saanut olla pieni silloin, kun olisi tarvinnut.

Moni oppi jo varhain, että elämä jatkuu.

Että täytyy olla reipas.

Että ei saa vaivata muita omilla tunteillaan.

Että pitää selvitä.

Ja niin suru jäi odottamaan.

Vuodeksi.

Kymmeneksi vuodeksi.

Joskus vuosikymmeniksi.

Miksi suru muuttuu kiireeksi? Hermoston näkökulma

Neurotieteen näkökulmasta tukahdutetut tunteet eivät katoa.

Ne muuttuvat.

Joskus ne muuttuvat jatkuvaksi kiireeksi.

Joskus kontrollin tarpeeksi.

Joskus suorittamiseksi.

Joskus ylivastuullisuudeksi.

Joskus kyvyttömyydeksi levätä.

Hermosto ei välttämättä muista tarinaa.

Mutta se muistaa tunnelman.

Se muistaa sen, miltä tuntui olla yksin tunteen kanssa.

Ja siksi se jatkaa liikkumista.

Eteenpäin.

Pois.

Pois siitä, mitä ei koskaan ehditty kohdata.

Mielen suojukset ja selviytymiskeinot

Psykologisesti suojukset ovat nerokkaita.

Niiden ansiosta olemme selviytyneet.

Niiden ansiosta olemme pystyneet käymään töissä.

Kasvattamaan lapsia.

Rakentamaan yrityksiä.

Auttamaan muita.

Mutta ongelma syntyy silloin, kun selviytymiskeinosta tulee identiteetti.

Kun emme enää tiedä, missä päättyy suoja ja missä alkaa todellinen minä.

Silloin vahvuudesta tulee vankila.

Ei siksi, että vahvuus olisi väärin.

Vaan siksi, ettei ihminen uskalla enää laskea sitä hetkeksikään käsistään.

Pelkoon perustuvat ja rakkaudelliset suojat

En usko, että tavoitteena on purkaa kaikki suojat.

Jokainen tarvitsee suojaa.

Jokainen tarvitsee rajoja.

Jokainen tarvitsee tapoja huolehtia itsestään.

Kysymys kuuluu:

Millaisia suojia käytämme?

Pelkoon perustuvia?

Vai rakkauteen perustuvia?

Pelkoon perustuva suoja sanoo:

"Älä näytä heikkoutta."

"Älä luota."

"Selviydy yksin."

"Älä tarvitse ketään."

Rakkaudellinen suoja sanoo:

"Sinun ei tarvitse kantaa kaikkea yksin."

"Saat levätä."

"Saat olla keskeneräinen."

"Saat pyytää apua."

"Saat tuntea sen, mitä tunnet."

Vanha turvasatama – miksi muutos tuntuu vaikealta?

Usein suurin este muutokselle ei ole kärsimys.

Vaan tuttuus.

Vanha turvasatama.

Vaikka se olisi ahdas.

Vaikka siellä olisi yksinäistä.

Vaikka siellä olisi jatkuva kiire.

Se on tuttu.

Ja hermosto rakastaa tuttua.

Mutta joskus elämä kutsuu meitä jättämään vanhan sataman.

Ei siksi, että siinä olisi ollut jotakin väärää.

Vaan siksi, että olemme kasvaneet siitä ulos.

Silloin maa voi hetkeksi huojua jalkojen alla.

Vanha suoja ei enää tunnu oikealta.

Uusi ei ole vielä täysin rakentunut.

Ja juuri siinä välissä tapahtuu usein syvin paraneminen.

Mitä todellinen vahvuus on?

Ehkä vahvuus ei ole sitä, ettei murru.

Ehkä vahvuus ei ole sitä, että jaksaa aina.

Ehkä vahvuus ei ole sitä, että kantaa kaiken yksin.

Ehkä todellinen vahvuus on kyky laskea hetkeksi haarniska maahan.

Antaa surulle tilaa.

Antaa itselleen lupa olla ihminen.

Sillä joskus se, mitä pidämme heikkoutena, onkin tie takaisin yhteyteen.

Ja joskus vahvuuskuoren alla ei odota rikkoutunut ihminen.

Vaan ihminen, joka on ollut liian kauan yksin oman surunsa kanssa.

Yhteenveto – parantuminen alkaa turvallisuudesta

"Haava on paikka, josta valo tulee sisään."

— Jalal ad-Din Rumi

Ja ehkä parantuminen alkaa hetkestä, jolloin lakkaamme taistelemasta itseämme vastaan ja alamme rakentaa pelkoon perustuvien suojien tilalle rakkaudellisia suojia. Niitä, jotka eivät eristä meitä elämästä, vaan auttavat meitä kohtaamaan sen.

Usein kysyttyä

Miksi lepo tuntuu ahdistavalta?

Jos hermosto on tottunut jatkuvaan suorittamiseen tai valppauteen, pysähtyminen voi tuntua turvattomalta. Keho ei ole vielä oppinut yhdistämään lepoa turvallisuuteen.

Voiko tukahdutettu suru näkyä ylivireytenä?

Kyllä. Pitkään käsittelemättä jääneet tunteet voivat ilmetä esimerkiksi jatkuvana kiireenä, levottomuutena, kontrollin tarpeena tai vaikeutena rentoutua.

Miten hermosto liittyy suorittamiseen?

Hermosto pyrkii suojelemaan meitä. Jos turvallisuuden tunne on ollut puutteellinen, suorittamisesta voi tulla tiedostamaton tapa hallita epävarmuutta ja hakea turvaa.

Miten oppia lepäämään ilman syyllisyyttä?

Lepäämisen opettelu alkaa usein hermoston turvallisuuden tunteen vahvistamisesta. Kyse ei ole tahdonvoimasta, vaan uuden kokemuksen rakentamisesta keholle.

Kiinnostaako maksuton harjoitus tunnekokemuksen muuttamiseen?🔥 klikkaa täältä👈🏻