Tunnehistoria, häpeä ja vanhat turvasatamat

"Se, mitä emme tietoisesti kohtaa, ohjaa elämäämme kohtalona."
— Carl Jung

Joskus ihminen tulee vastaanotolle jonkin hyvin konkreettisen syyn vuoksi.

Uupumus.

Vaikea ihmissuhde.

Ahdistus.

Jatkuva riittämättömyyden tunne.

Tai kokemus siitä, että elämässä jokin ei virtaa, vaikka ulkoisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin.

 Mutta kun keskustelu syvenee, päädymme usein paljon vanhemman kysymyksen äärelle:

Mitä olen oppinut itsestäni niiden ihmisten kautta, joiden varassa olin lapsena?

Emme peri vain geenejä vaan myös tunnehistoriaa

Vanhemmat tekevät parhaansa niillä voimavaroilla, jotka heillä on käytettävissään. Mutta jokainen vanhempi kantaa mukanaan myös omaa historiaansa.

Käsittelemättömiä pettymyksiä.

Suruja.

Parisuhdehaavoja.

Pelkoja.

Sukupolvien yli kulkeneita selviytymiskeinoja.

Lapsi ei näe näitä asioita tietoisesti. Mutta hän tuntee ne.

Hermosto lukee ympäristöä jatkuvasti.

Ei vain sanoja. Vaan ilmeitä, äänenpainoja, jännityksiä ja tunnelmia.

Jos vanhempi kantaa paljon kuormaa, lapsi alkaa usein sopeutua siihen.

Joskus hänestä tulee rauhoittelija.

Joskus suorittaja.

Joskus näkymätön.

Joskus hän oppii kantamaan enemmän kuin hänen koskaan olisi pitänyt kantaa.

Kun lapsi alkaa kantaa muiden tunteita

Moni aikuinen huomaa myöhemmin elämässään kantaneensa liian pitkään muiden ihmisten tunnekuormaa.

Toisten huolia.

Toisten pettymyksiä.

Toisten ratkaisemattomia konflikteja.

Toisten traumaenergiaa.

Puhun joskus vastaanotolla "emotionaalisesta lojaliteetista".

Lapsi rakastaa vanhempiaan niin paljon, että hän on valmis kantamaan asioita heidän puolestaan.

Ei siksi, että joku pyytäisi. Vaan siksi, että yhteys on lapselle elinehto.

Tästä syntyy ilmiö, jota kutsun rakkauden lojaalisuudeksi.

Joskus lapsi tiedostamattaan ajattelee:

"Jos kannan tätä kanssasi, kuulun joukkoon."

"Jos voin huonosti samalla tavalla kuin sinä, pysyn yhteydessä sinuun."

Häpeä on usein suojarakennelma

Vastaanotolla ihmiset kertovat usein häpeästä.

Mutta harvemmin häpeä on alkuperäinen tunne.

Useimmiten häpeä on suoja.

Sen alla on jotakin paljon herkemmin haavoittuvaa.

Yhteydettömyyttä.

Turvattomuutta.

Yksinäisyyttä.

Pelkoa siitä, ettei tule hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Moni kantaa häpeää siitä, että hänellä on tiettyjä ajatuksia.

Tiettyjä tunteita.

Tiettyjä tarpeita.

Tiettyjä kokemuksia.

Mutta todellinen kipu ei yleensä ole itse aiheessa.

Todellinen kipu on siinä, että ihminen on joutunut olemaan yksin sen kokemuksen kanssa.

Kun omia rajoja ei ole saanut kunnioittaa

Toinen teema, joka nousee vastaanotolla yhä uudelleen, liittyy rajoihin.

Moni on oppinut kunnioittamaan muiden rajoja.

Mutta ei omiaan.

Lapsuudessa omia tunteita ei ehkä kuultu.

Omaa tahtoa ei ehkä huomioitu.

Omaa kokemusta vähäteltiin.

Kun ihminen joutuu jatkuvasti oman kokemuksensa kohteeksi ilman mahdollisuutta vaikuttaa siihen, hänen sisälleen voi syntyä aggressiota.

Aggressio ei tässä yhteydessä tarkoita väkivaltaa.

Vaan elämänvoimaa.

Rajaa.

Kykyä sanoa:

"Tämä ei tunnu minusta hyvältä."

"Tähän vedän rajani."

"Minun kokemukseni on totta."

Kun tämä voima jää käyttämättä, se kääntyy usein sisäänpäin.

Itsesyytöksiksi.

Häpeäksi.

Riittämättömyydeksi.

Olemassaolon kunnioitus

Ehkä yksi syvimmistä psykologisista tarpeista on kokemus siitä, että oma olemassaolo on hyväksytty.

Ei saavutusten vuoksi.

Ei roolien vuoksi.

Ei hyödyllisyyden vuoksi.

Vaan siksi, että on olemassa.

Kun tätä kokemusta ei synny riittävästi, sisäinen lapsi jää helposti etsimään sitä aikuisuudessa.

Työstä. Parisuhteista. Suorittamisesta. Muiden hyväksynnästä.

Mutta mikään ulkopuolinen ei täysin täytä sitä, mitä emme ole oppineet antamaan itsellemme.

Vanha turvasatama ei välttämättä ole turvallinen

Yksi vaikeimmista oivalluksista terapiatyössä liittyy turvasatamiin.

Monella meistä on vanhoja psykologisia turvasatamia.

Tutut ajattelutavat.

Tutut toimintamallit.

Tutut ihmissuhdedynamiikat.

Tutut uskomukset.

Vaikka ne aiheuttaisivat kärsimystä, ne tuntuvat turvallisilta.

Koska ne ovat tuttuja.

Hermosto valitsee usein tutun ennen kuin valitsee hyvän.

Siksi muutos tuntuu joskus siltä kuin maa huojuisi jalkojen alla.

Vanha satama jää taakse.

Uusi ei ole vielä näkyvissä.

Ja juuri siinä välitilassa tapahtuu usein kasvu.

Tunnehistoria elää nykyhetkessä

Neurotieteen näkökulmasta menneisyys ei elä meissä tarinoina.

Se elää ennusteina.

Hermosto yrittää jatkuvasti arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Jos elämässä on ollut paljon turvattomuutta, hermosto oppii odottamaan sitä.

Jos elämässä on ollut paljon häpeää, hermosto oppii varomaan näkyväksi tulemista.

Jos elämässä on ollut paljon yksinjäämistä, hermosto oppii suojelemaan itseään läheisyydeltä.

Siksi todellinen muutos ei tapahdu vain ymmärtämällä.

Se tapahtuu silloin, kun keho, mieli ja hermosto alkavat saada uudenlaisia kokemuksia.

Mitä jää jäljelle?

Kun vanhoja käytöstapoja, uskomuksia ja suojarakenteita alkaa purkaa, moni kysyy:

"Mitä minusta jää jäljelle?"

Vastaus on usein yllättävän yksinkertainen.

Ei mitään uutta. Vaan jotakin alkuperäistä.

Sitä osaa, joka oli olemassa jo ennen häpeää.

Ennen selviytymiskeinoja.

Ennen muiden taakkojen kantamista.

Ennen kuin opit, että sinun pitäisi olla jotakin muuta kuin mitä olet.

Ehkä kasvu ei lopulta ole uuden rakentamista.

Ehkä se on palaamista kotiin.

Itsensä luo.

Usein haettuja kysymyksiä

Mitä tunnehistoria tarkoittaa?

Tunnehistoria tarkoittaa aiempien kokemusten, ihmissuhteiden ja tunneympäristöjen vaikutusta siihen, miten koemme itsemme, muut ihmiset ja maailman nykyhetkessä.

Miksi häpeä tuntuu niin voimakkaalta?

Häpeä liittyy usein pelkoon menettää yhteys toisiin ihmisiin. Sen alla on usein turvattomuutta, yksinäisyyttä tai kokemus siitä, ettei ole tullut hyväksytyksi omana itsenään.

Miksi kannan muiden ihmisten tunteita?

Moni oppii lapsuudessaan ottamaan vastuuta muiden hyvinvoinnista säilyttääkseen yhteyden tärkeisiin ihmisiin. Tämä voi jatkua aikuisuudessa automaattisena toimintatapana.

Voiko vanhoista uskomuksista vapautua?

Kyllä. Tutkimukset osoittavat, että aivot ja hermosto ovat muovautuvia läpi elämän. Uudet kokemukset, turvalliset ihmissuhteet ja tietoinen työskentely voivat vähitellen muuttaa vanhoja ajattelu- ja tunnemalleja.

Avainsanat: tunnehistoria, häpeä, sisäinen lapsi, traumatyöskentely, hermoston säätely, tunnetaidot, lapsuuden vaikutus aikuisuuteen, uskomukset, psykoterapia, itsetuntemus, emotionaalinen turvallisuus.