Kun äiti murentaa omanarvontunnon - syyllisyys, joka ei ole sinun

Keskustelin perjantaina asiakkaan kanssa siitä, miten äiti on ollut yksi isoimmista omanarvontunteen romuttajista hänen elämässään.

Äiti on ihminen, jolla tietenkin on omat teemansa. Ideaalitilanteessa äidiksi tuleva ihminen pysähtyisi itsetuntemuksen äärelle ja katsoisi omia keskeneräisyyksiään.

Näin ei useinkaan ollut sota-ajan jälkeisillä vanhemmilla. Selviytyminen meni psykologisen reflektiokyvyn edelle.

Se on inhimillistä.
Mutta se ei tee vaikutuksista vähemmän todellisia.

Omalla kohdallani äidin ja minun roolit olivat ristiriitaiset.
Toisena päivänä hän oli lämmin ja empaattinen.
Seuraavana kylmä ja torjuva.

Tämä ei ole pieni asia lapsen hermostolle.

Kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta tällainen vuorottelu luo turvattoman, usein ambivalentin kiintymyksen. Lapsi ei pysty ennakoimaan hoivaa. Hän ei tiedä, milloin saa turvaa ja milloin tulee torjunta. Lapsen hermosto ei ymmärrä kontekstia.

Se ymmärtää vain kokemuksen.
Kun ennustettavuus puuttuu, lapsi ei kyseenalaista aikuista.
Hän kyseenalaistaa itsensä.

Tästä voi syntyä erilaisia ydin malleja kuten vajaavuuden tunnelukko (Jeffrey Youngin skeematerapian termistöä käyttäen).

Perususkomus:
“Minussa on jotain sellaista, mitä on vaikea rakastaa.”

Aikuisuudessa äitini toimintatapa oli rikkova.

Aina kun yritin nojata häneen, hän ikään kuin astui sivuun.
Lukemattomia kertoja, kun elämässäni oli haaste, hän suoraan ja epäsuoraan antoi ymmärtää, että syy näihin tapahtumiin olen minä.

Kun erosin väkivaltaisesta poikaystävästäni parikymppisenä ja pyysin, että hän tulisi mukaani hakemaan tavarat, hän ei ollut huomannut tai kommentoinut olemustani, joka oli täysin maanrajassa.
Kun menimme hakemaan tavaroita, hän asettui miehen puolelle ja kävi hänen kanssaan pitkät keskustelut.

Koin lamauttavaa vihaa ja hämmennystä.

Miksi hän toimii näin?
Olenko minä syy siihen, että minua pahoinpideltiin?

Tässä kohtaa on tärkeää ymmärtää yksi keskeinen mekanismi:
Lapsi, joka on oppinut kantamaan emotionaalista vastuuta vanhemman tunteista, kantaa sitä myös aikuisena.

Tämä on liiallisen vastuun tunnelukko.
Se yhdistyy usein häpeään.
Ja se vääristää syy-seuraus -arviointia.

Kun isäni sai sydänkohtauksen, äitini soitti minulle ja kertoi, että se tuli uuden asuntoni lähellä. Hän oli vastustanut muuttoani voimakkaasti.

Puhelimessa ajatus nousi jälleen:
Olenko nyt syy sydänkohtaukseen?

Tämä on syyllisyyden sisäistetty rakenne, joka syntyy toistosta.

Kun lapselle toistuvasti viestitään - suoraan tai hienovaraisesti - että hän aiheuttaa pettymyksiä, rasitusta tai ongelmia, hermosto alkaa etsiä yhteyttä kaikkien negatiivisten tapahtumien ja itsen välillä.

Kun sain kolme lasta, yksi heistä sai äidiltä eri kohtelua.
Kun kysyin, haluatko ottaa hänet syliin, hän sanoi:
“Ei kiitos.”
Häntä ei haluttu yökylään.
Kun kysyin suoraan, eikö hän pidä tästä lapsesta, vastaus oli:
“Ei kun olen vaan niin huolissani.”

Huolissani mistä?
Jaksamisestani?
Lapsesta?
Vai jostakin, mitä en näe?

Tässä kohtaa moni alkaisi jälleen etsiä syytä itsestään.
Tämä on se hetki, jossa sukupolvinen tunnelukko aktivoituu.

Syyllisyys, joka on asettunut soluihin, näkyy aikuisuudessa hienovaraisina mutta voimakkaina reaktioina: 

• Parisuhteessa:
  “Onko tämä minun syy?”
• Jos loukkasin ajattelemattomasti:
  “Olen syyllinen kaikkeen kurjaan.”
• Riidoissa:
  – puolustaudun vimmalla, koska häpeä uhkaa romahduttaa
  – tai putoan uhrimoodiin: olen läpikotaisin huono

Tämä on aktivoitunut skeematila.

Skeematerapiassa puhumme sisäisestä kriitikosta, haavoittuneesta lapsesta ja ylikompensoivasta puolustajasta.

Ilman tietoista työskentelyä nämä tilat alkavat ohjata koko ihmissuhdedynamiikkaa.
Tätä teemaa oli liikuteltava, koska vaikutukset olivat jokaisella elämän alueella.
Ja tässä kohtaa haluan olla tarkka.

Tällaista ei “paranneta” ajattelemalla positiivisesti.
Eikä syyllisyys katoa vakuuttamalla itseä siitä, ettei ole syyllinen.

Työskentelyssä tehdään kolme keskeistä asiaa:
Puretaan vääristynyt vastuun rakenne.
Rakennetaan uudelleen sisäinen auktoriteetti.
Luodaan korjaava emotionaalinen kokemus, jossa häpeä ei romahduta.

En avaa tässä kaikkea, miten tämä tehdään.
Mutta sanon tämän:
Kun syyllisyys lakkaa olemasta identiteetti, ihminen alkaa hengittää eri tavalla.

Löysin keinot.
Löysin ymmärryksen historian vaikutuksesta.
Löysin tavan erottaa äidin keskeneräisyyden omasta arvostani.
Ja työssäni vapautan nyt myös muita.

Freedom to Be - ryhmä, jossa sukupolvinen syyllisyys puretaan.

Freedom to Be -ryhmässä työskentelemme:
– viallisuuden ja häpeän tunnelukon kanssa
– liiallisen vastuun ja ylisyyllisyyden rakenteiden kanssa
– kiintymyshaavojen kanssa
– sisäisen kriitikon purkamisen kanssa

Tämä on rakenteellista muutosta.
Tänään mukaan lähtevät saavat lisäksi Rakkaus 2.0 -työkirjan, jossa puretaan parisuhteen ja kiintymyksen vanhat mallit käytännön tasolla.

Jos tunnistat itsesi tästä tekstistä, kysymys ei ole siitä oletko liian herkkä.
Kysymys on siitä, oletko valmis lopettamaan sen kantamisen, joka ei koskaan kuulunut sinulle.

 
Lue lisää Freedom to Be -ryhmävalmennuksesta täältä >>