Keneen sinä luotat?

Luottamus on yksi niistä sanoista, jotka sanotaan usein, mutta tunnetaan harvoin.
Se kuulostaa yksinkertaiselta - “luota itseesi”, “luota elämään”, “luota prosessiin” -
mutta todellisuudessa se on yksi vaikeimmista asioista, joita ihminen voi oppia.

Sillä luottamus ei ole päätös.
Se on hermostollinen tila.
Se on kokemus siitä, että on riittävän turvassa, jotta voi hellittää kontrollista ja antautua elämälle.

Luottamuksen syvin kysymys ei ole: keneen sinä luotat - vaan: uskallatko sinä tulla luotetuksi?

Miten lapsuuden kokemukset vaikuttavat luottamukseen?

Moni meistä kasvoi ympäristössä, jossa piti olla varuillaan.
Ehkä vanhemman mieliala vaihteli arvaamattomasti.
Ehkä turvaa ei ollut silloin, kun sitä olisi tarvittu.
Ehkä lapsi oppi, ettei maailma ole paikka, johon voi nojata.

Silloin syntyy sisäinen malli: Minä selviydyn itse.
Se on selviytymiskeino, mutta samalla se estää todellisen läheisyyden.
Kun ei usko tulevansa kannatelluksi, alkaa hallita kaikkea - myös sitä, mikä kaipaisi vain tulla jaetuksi.

Luottamus särkyy usein huomaamatta

Luottamus ei aina romahda suurissa draamoissa.
Usein se hiipuu pienin teoin: pois käännetty katse. Lupaus, joka ei pidä.
Keskustelu, jossa ei ole tilaa tunteille.

Jokainen tällainen hetki tallentuu kehoon.
Ei välttämättä sanoina, vaan mikroreaktioina: jännityksenä, varautumisena, epäluulona.
Vähitellen mieli oppii, että turva on jotain, mitä pitää rakentaa itse.

Siksi myöhemmin elämässä, kun toinen sanoo: voit luottaa minuun,
sisäinen järjestelmä vastaa: en uskalla.

Luottamusta ei voi tehdä - mutta sen voi kokea

Luottamus ei rakennu lupauksista, vaan toistuvista kokemuksista, joissa toinen pysyy.
Se syntyy hitaasti, eleistä ja toistosta, ei sanoista.
Jokainen kohtaaminen on pieni mahdollisuus korjata historiaa:
hetki, jossa vanha hermostollinen malli saa uuden kokemuksen - nyt minua ei jätetty.

Siksi terapia, parisuhde, ystävyys tai yhteisö voi olla niin voimakas parantava tila.
Kun toinen pysyy läsnä myös silloin, kun itse ei ole helppo,
keho alkaa oppia uudelleen: maailma ei ole enää sama kuin ennen.

Itseluottamus syntyy samalla tavalla kuin luottamus toiseen

Moni yrittää “rakentaa itseluottamusta” toimimalla paremmin, tekemällä enemmän,
saavuttamalla asioita, jotka todistavat omaa arvoa.
Mutta todellinen itseluottamus ei kasva teoista.
Se kasvaa siitä, että huomaa selvinneensä jo.

Kun alkaa nähdä, että on kohdannut asioita, joita pelkäsi, ja on silti tässä.
Kun huomaa, ettei tarvinnut olla täydellinen, jotta olisi ollut riittävä.

Itseluottamus on sisäisen turvan muoto.
Ja se rakentuu samalla tavalla kuin luottamus muihin: hitaasti, kokemuksen kautta.

Luottamus on yhteys - ei idea

Luottamus ei ole uskoa siihen, että mikään ei mene pieleen.
Se on luottamusta siihen, että vaikka menee, minä selviän.
Että elämä kantaa, vaikka minä en hetkittäin jaksaisi kannatella itseäni.

Ehkä siksi luottamus on pohjimmiltaan hengellinen kokemus.
Se ei synny hallinnasta, vaan antautumisesta.
Siitä hetkestä, kun ihminen uskaltaa sanoa:
“En tiedä, mutta jään tähän silti.”

Uskalla tulla luotetuksi

Luottamus ei siis ole taito, jonka voi opetella yhdellä harjoituksella.
Se on elämän mittainen suhde – itsen, toisten ja sen näkymättömän voiman välillä, joka kuljettaa meitä, vaikka emme aina tiedä mihin.

Ehkä suurin rohkeus ei olekaan luottaa,
vaan uskaltaa tulla luotetuksi.

Usein ajattelemme, että luottamus tarkoittaa minun rohkeuttani luottaa toiseen ihmiseen.
Mutta yhtä syvä ja usein vielä vaikeampi puoli on se, että pystyy itse vastaanottamaan toisen luottamuksen ja myötätunnon.

Kun ihminen on elänyt pitkään selviytymisestä käsin, hänen sisäinen järjestelmänsä sanoo:
“Minä kannattelen muita, mutta kukaan ei saa kannatella minua.”
Tällöin hän voi kyllä antaa luottamusta, mutta ei ota sitä vastaan.

Uskaltaa tulla luotetuksi = antaa toisen nähdä oma haavoittuvuus.
Sallia se, että joku pysyy, vaikka on keskeneräinen, heikko tai hämmentynyt.

Luottamus on todellista yhteyttä

Luottaa tarkoittaa: minä avaudun toista kohti.
Tulla luotetuksi tarkoittaa: minä sallin, että toinen todella näkee minut ja pysyy.

Tuo lause on siis eräänlainen käänne:
se puhuu siitä, että todellinen yhteys ei synny vain siitä, että minä luotan toiseen,
vaan siitä, että uskallan olla ihminen, jota toinen voi rakastaa ja johon toinen voi luottaa – ilman että piilotan mitään.