Turvattomuus – hermoston muinainen kieli 

Turvattomuus ei ole yksittäinen tunne, vaan kokonainen tila, jossa keho, hermosto ja mieli kietoutuvat yhteen. Se on biologinen vaste, joka on auttanut ihmiskuntaa selviytymään miljoonia vuosia. Kun sanomme olevamme turvattomia, emme oikeastaan puhu mielipiteestä, vaan kertomuksen siitä, miten hermostomme tulkitsee maailman.

Evoluutio ei unohda

Hermostoamme voisi kutsua historian arkistoksi. Se reagoi ennen kuin ehdimme ajatella: 200 millisekunnissa amygdala voi hälyttää vaarasta, ennen kuin tietoisuus ehtii mukaan.

Kolme selviytymisen polkua – taistele, pakene, lamaannu – ovat edelleen käytössämme:

• Taistele – lihasjännitys,  ääreisverenkierto voimistuu, adrenaliinia vapautuu verenkiertoon ja sydän alkaa hakata

• Pakene – nopeutunut hengitys, energia raajoissa, halu poistua.

• Lamaannu – kehon jähmettyminen, mielen sumu, tunne ”en pysty liikkumaan”.

Nämä eivät ole psykologisia heikkouksia, vaan täydellisesti optimoituja biologisia strategioita. Ongelma syntyy, kun hermosto alkaa hälyttää väärässä kontekstissa kun sähköposti, kumppanin huokaus tai lapsuuden muisto saa aikaan reaktion, joka on mitoitettu hengenvaaralle.

Traumaresonanssi – miksi turvattomuus toistuu?

Turvattomuus ei ole sattumaa. Se on usein resonanssia menneisyyden kokemusten kanssa. Jos lapsuudessa turvallinen yhteys katkesi liian usein – jos et tullut kohdatuksi, lämmin syli tai lohdutus puuttui – hermosto oppi, että maailma ei ole vakaa.

Aikuisuudessa nämä varhaiset kokemukset tallentuvat kehon muistiin. Jokainen väärinymmärretty ele, jokainen hiljainen huone, voi käynnistää sen saman ohjelman: olen yksin, olen vaarassa, minun täytyy suojautua.

Tätä kutsumme traumaresonanssiksi: menneisyyden varjo heijastuu nykyhetkeen.

Uskomusten vaikutus

Turvattomuus ei pysähdy kehoon. Se rakentaa uskomuksia itsestä ja maailmasta:

• ”Minua ei nähdä.”

• ”Minun on pakko selviytyä yksin.”

• ”En ole turvassa edes omassa kehossani.”

Näistä uskomuksista tulee näkymättömiä käsikirjoituksia, jotka ohjaavat ihmissuhteita, työelämää ja jopa tapaa puhua itsellemme. Ne ovat kuin hiljaisia sopimuksia, joita hermosto solmii elämän kanssa – ilman, että olemme tietoisesti mukana.

Tunne ohjaa käyttäytymistämme joko kohti jotain tai poispäin siitä. Käyttäytymisen tasolla pyrimme minimoimaan ikävältä tuntuvia tunteita ja teemme sen sijaa asioita, jotka synnyttävät miellyttäviä tunteita. Siksi alamme helposti välttää tilanteita, jotka herättävät pelon tunteita. hankalien tilanteiden välttäminen puolestaan pitää yllä uskomusta tilanteen vaarallisuudesta ja samalla elämä kaventuu.

Sisäisen turvan tie

Tutkimukset polyvagaalisesta teoriasta (Porges) ja traumaterapiasta (van der Kolk, Siegel) osoittavat, että hermoston ohjelmointi ei ole peruuttamaton. Turvattomuus voidaan kohdata, uteliaisuudella tutustua ja uudelleenkirjoittaa.

Sisäinen turva rakentuu kolmesta tasosta:

1. Kehon taso – hermoston opettaminen tunnistamaan turvasignaaleja (hengitys, lempeys, kosketus, yhteys maahan).

2. Suhteiden taso – toisen katse, ääni ja läsnäolo ankkuroivat meidät takaisin turvalliseen tilaan.

3. Uskomusten taso – tarinan muuttaminen: en olekaan yksin, vaan minulla on kyky luoda turvaa itselleni ja muille.

Sisäisen turvan palauttaminen ei ole vain yksilöllinen matka, vaan myös kollektiivinen. Kun yksi ihminen oppii rauhoittamaan oman hermostonsa, se resonoi hänen ympärilleen – perheeseen, työyhteisöön, jopa kulttuuriin. Siksi aina ihailen ihmisiä, jotka tekevät tätä työtä itsensä kanssa, kerrannaisvaikutukset ovat valtavat.

🌿 Syyskuun alussa alkaa Sisäisen turvan haaste. Sen tarkoitus on kuljettaa sinut näiden tasojen läpi: kehosta uskomuksiin, menneisyyden varjoista sisäiseen vapauteen. Et saa vain tekniikoita, vaan uudenlaisen suhteen omaan hermostoosi ja sen muinaiseen kieleen.

Turvattomuus ei ole virhe, vaan kutsu löytää tie takaisin sisäiseen turvaan, jota ilman mikään ulkoinen ei koskaan riitä.